Nyt on takana pari kuukautta elämää kuorosopraanona. Tänään tuli vieläpä käytyä kvarttikeikalla sopraanon ominaisuudessa, eli tulikaste suoritettu.
Onhan tämä aikamoinen hyppäys, kun on ainakin kuusi vuotta tullut laulettua kakkosalttoa ennen kuin nyt syksyllä kysyin kuoronjohtajalta, voisinko laulaa kakkossopraanoa. Miten sopraanoksi siis tullaan? Minäpä kerron.
En varmasti olisi ikinä ajatellutkaan äänialan vaihtamista, ellei takana olisi jo monta vuotta yksinlaulun opettelua. Alkoi vain tuntua entistä raskaammalta möristä matalia alttojuttuja. Ja entistä ristiriitaisemmalta se, että laulutunneilla laulaa jotain sellaista mezzo/sopraanokamaa, mutta kuorossa ei.
Mutta ei se tietysti aivan mutkatonta ole ollut. En ole sellainen äänityyppi, joka tuosta vaan saunaillassa vetäisee jotain korkeaa C:tä kirkkaasti ja kimeästi, vaan olen ihan rehellisesti sanottuna joutunut opettelemaan, miten korkeita ääniä lauletaan. Eikä opettelu luonnollisestikaan ole vielä loppunut.
Aluksi olikin aika shokki, kun ekoissa harkoissa laulettiin jotain aika normaaleja kuorobiisejä, ja tajusin, että niin, nämä sopraanostemmat tosiaan roikkuvat koko ajan täällä korkealla. Sainkin kurkkuni vähän kipeäksi, kun yritin liikaa kontrolloida ääntä ja pitää sitä pienenä, jos en ollut varma mitä sävelet olivat.
Seuraavissa harkoissa otin sitten sen asenteen, että en kyllä piipitä ja ihan sama vaikka menis kuuluvasti päin helvettiä. Se oli parempi strategia. Ja varmasti senkin takia sujui paremmin, kun tiesi jotenkin, miten stemmat menivät.
Kuoron levyäänityksissä lauloin pari biisiä alttoa ja pari sopraanoa, ja oli kyllä hieno tunne laulaa sopraanostemmaa sellaisessa biisissä, jonka osasi hyvin ja joka oli sellaista mukavalla tavalla haastavaa laulettavaa: mennään ylös ja alas, erikoisia sävelkulkuja mutta kuitenkin kauniin kuuloista. Ei ne f:t sun muut mitään mahdottomia säveliä ole, paitsi silloin jos yrittää laulaa kamalan varovasti tai niitä on tuhat peräkkäin.
Tämän päiväinen kvartettikeikka muistotilaisuudessa jännitti aivan kamalasti. Kun yksi kvartetin sopraanoista pari viikkoa sitten kysyi, voisinko tulla ”soppeilemaan” tälle keikalle, olin ihan että joo, eiköhän. Ei ne biisit niin pahoilta näyttäneet, ja yksi oli vielä Finlandia-hymni, eli aivan tuttua kauraa.
Mut sitten kun treenasin itsekseni iski jäätävä uskon puute. Miten voin ikinä oppia näitä sopraanostemmoja, kun osaan samojen biisien alttostemmat vaikka takaperin ja päälläni seisten? Aina jos yritin muistista laulaa jotain opettelemaani sopraanojuttua, huomasin hetken päästä päätyneeni vain laulamaan alttostemmaa korkeammalta.
Yhdessä biisissä oli myös pitkät pätkät sellaista sointu-ulinaa, jossa sopraanot välillä ovat eri äänillä, ja hiemanko ahdisti tietoisuus siitä, että mun pitäisi olla se soinnun ylin ääni ja jos mokaisin niin luultavasti koko sointu olisi jotain ihan muuta. Ja sekin ahdisti, että yksin treenatessa en millään meinannut saada osumaan sointu-ulinan aloittavaa säveltä. Laitoin jo soppe-siskolle viestiä, että en pysty tähän ja onks ketään muuta varasopraanoa.
Mutta varasopraanoa ei ollut, joten eihän siinä autttanut muu kuin vain opetella parhaansa mukaan ja ristiä kädet. Ja onneksi sitten kvartetin yhteisissä harjoituksissa biisit menivät lopulta ihan kohtuullisesti. Onhan se helpompaa laulaa harmoniassa muiden kanssa kuin yrittää yksin osua epäloogisilta tuntuviin säveliin, jos taustalla ei ole mitään sointua.
Mutta jännitti kyllä kamalan paljon ihan pelkkä harjoituksissa laulaminen. Jotenkin sitä ajattelee, että kaikki varmaan nyt kuuntelevat juuri minua ja mokaanko ja loppuuko happi ja miten ne korkeat äänet sujuu. Vaikka luultavasti muilla on täysi työ ihan siinä omassa laulamisessa. Harjoituksen loppua kohti pystyin kuitenkin rauhoittumaan sen verran, että alkoi tuntua melkein normaalilta reenaamiselta.
Itse keikalla sitten taas iski jännitys, ja sen kyllä kuuli. Ainakin itse kuulin itsestäni. Mutta kai se ihan kohtuullisesti meni, ainakin Finlandia. Sopraanona sitä on vaan jotenkin tosi tietoinen siitä, miten se ääni tulee suusta ulos, kun usein lauletaan melodiaa ja se kyllä kuuluu, jos on kireyttä tai huonoa hengittämistä niin ettei ääni pysy kasassa pitkän sävelen loppuun tms.
En sano, etteikö muillakin äänillä olisi samat asiat tärkeitä, mutta alttona en jotenkin yhtä tietoisesti miettinyt sitä tai ollut yhtä huolissani. Ehkä kun tässä pikkuhiljaa oppii paremmaksi ja itsevarmemmaksi kuorosopraanoksi, alkaa vähemmän kiinnittää huomiota omaan ääneen ja kuuntelemaan paremmin virettä ja muita stemmoja. Sormet ristiin siis vaan.
Äänessä 