Eilen oli pitkästä aikaa se hetki, että pääsi Pyynikkisalin lavalle laulamaan yleisölle lied-seminaarin konsertissa. Tähän oltiin huipun pianistini Emilian kanssa valmistauduttu jo syksystä lähtien lied-semman tunneilla, ja treenattu kahdestaankin aika kiitettävästi. Varmaan enemmän kuin koskaan ennen olen mihinkään esiintymiseen harjoitellut, jos ei oteta lukuun pääsykokeita.
No, karmahan tietysti iski edellisellä viikolla, kun taas sain jostain ihmeellisen flunssapöpön… Raivostuttavaa. Mutta koska lied-konsertteja ei ihan joka päivä järjestetä, niin yritin ottaa iisisti ja toipua siihen mennessä, jotta ei kaikki työ jäisi ilman täyttymystä. Maanantaina olisi ollut kenraaliharjoitus, mutta en mennyt sinne vaan säästelin ääntä tiistain konsertia varten.
No miten sitten meni? Flunssa ei kyllä kerennyt ihan kokonaan parantua, mutta sen verran, että tukkoisuudesta huolimatta pystyi laulamaan. Aamupäivällä laulutunnilla onneksi sai vähän kroppaa hereille monen päivän laulamattomuuden jälkeen, ja siellä kun testailin, niin konserttibiisit meni kyllä hyvin. Siitä huolimatta, että oli aika väsynyt meininki, kun olin herännyt ennen seitsemää ja tullut laulamaan suoraan töistä Vantaalta. Vajaat kaksi tuntia autolla ajoa ei ehkä ole se paras äänenavaus…
Illemmalla, kun päästiin treenaamaan konserttia varten Pyynikkisaliin, olin etukäteen vähän hermona ja tuntui, että mikään ei suju. Sitten kuitenkin itse harjoitusveto salin lavalla meni aika hyvin, ja mietin, että ehkä tästä kuitenkin selviää ja että olispa konserttivetokin tällainen. Vähän tukkoista laulua, mutta muuten kaikki toimi ja pianistin kanssa vedettiin hyvin yhteen niinkuin oli harjoiteltu.
Sitten takahuoneen puolella odotellessa alkoi jännitys hiipiä pintaan. Kun mentiin lavan taa odottelemaan omaa vuoroa, tajuttiin pianistin kanssa, että ei olla sovittu mitään kumarruksista sun muusta. Yhtäkkiä en ollut varma, pitääkö tullessakin kumartaa ja pähkäilimme, että mitä nyt pitikään tehdä (jossain vaiheessa toimintasuunnitelma oli: ”Mennään lavalle, kumarretaan ja lähdetään pois”, se olisikin ollut mielenkiintoinen esitys :D)
No, kumarrushommat kuitenkin saatiin sovittua ja kun edellisen esiintyjän aplodit alkoivat, mentiin takaovesta lavan sivustaan piiloon ja odottamaan, että edellinen pari tulisi meidän ohitse lavalta pois. Mutta heitä ei vain kuulunut!
Jossain vaiheessa tajusin, että kellään ei voi kestää näin kauaa kävellä lavan poikki takanurkkaan, ja oli pakko kurkata kulissin reunan yli, että mitä oikeen tapahtuu. No, lavahan oli tyhjä! Edellinen pari olikin takaovesta kulkemisen sijasta mennyt esityksen jälkeen yleisön joukkoon. Eikun äkkiä kohti parrasvaloja sitten!
Itse esitys meni ”ihan hyvin”, mikä suomeksi sanottuna tarkoittaa, että paremminkin olis voinu mennä, mutta ei nyt mikään hävettävän huono veto kuitenkaan. En itse saanut samanlaista flow-tilaa kuin joskus aiemmin näiden biisien kanssa on tullut, ja laulaminen tuntui jokseenkin työläältä. Siinä esiintyessä kyllä kuulee ja rekisteröi kaiken, mikä itsellä ei mee niin kuin haluaa, huonot tai epävireiset äänet, tai sen, kun hengitys loppuu kesken fraasin. Yritin silti pysyä siinä tarinankertojan roolissa, että vaikka mitä tapahtuisi, niin muistaisi kuitenkin, mikä fiilis kappaleessa juuri nyt pitäisi olla ja mitä siinä sanotaan.
Pianistia taisi myös jännittää aika tavalla, ja soitossa tuli jotain virheitä, jotka sitten sai mutkin vähän huolestumaan – ei niinkään siitä, että meidän esitys olisi mennyt virheiden takia jotenkin pilalle (koska niitä ei kyllä yleisöstä luultavasti juuri huomannut, mutta itse tietysti huomaa, kun tuntee kappaleen läpikotaisin), vaan että jääkö pianistille nyt huono fiilis tästä keikasta ja että saako hän kasattua itsensä, kun oli vielä menossa lavalle toisenkin laulajan kanssa 😀
Mutta hyvin selvittiin silti, ja isoimmasta mokasta vastasin kyllä minä, kun lähdin toisessa biisissä vahingossa laulamaan väärässä paikassa. Kohdassa oli pianistin fermaatti, jonka jälkeen olisi tullut toinen sointu, ja sitten lähtenyt laulu. Niin minähän sitten aloitin sen fermaattisoinnun päälle, ja ihmettelin kyllä siinä sekunnin sadasosan, että mikähän ääni näistä pitäis valita, kun ei nyt yhtään kuulosta tutulta. Tajusin heti suuni avattuani, että oho, nyt tuli moka ja taisin vilkaista silmäkulmasta pianistiakin, joka näytti siltä, että mitä ihmettä täällä tapahtuu. No sitten vain aloitin uudestaan ja jotenkin pääsimme loppuun!
Niinkuin palautteessa sitten analyysi oli, ”teillehän sattui ja tapahtui”. Todellakin! Mutta ei nyt jäänyt mitenkään pahasti kaivelemaan tuo esitys. Pianisti Emilia hyvin sanoikin jotenkin niin, että harmittaa, kun kaikki se työ, mitä oltiin treenatessa tehty, ei ihan välittynyt esityksessä. Niinpä. Mutta itse ainakin oon tyytyväinen, että niitä hyviä vetoja kuitenkin oli siellä lied-tunneilla ja harjoituksissa: että kyllä me osataan, eikä itseään pidä soimata siksi, jos ei loppuhuipennus mene ihan putkeen, kun kuitenkin ollaan vasta oppimassa tätä juttua.
Olisi kiva joskus päästä vielä uudelleen (ei-flunssaisena) esittämään nuo biisit, ja nähdä olisiko lopputulos toisenlainen 🙂
Ai niin, ja kappaleethan oli Schubertia: Schäfers Klagelied ja Am Bach im Frühling.
Äänessä 